Hyväksytty rageangsti.

Alkaa pikkuhiljaa taas kyllästyttämään, ku ei voi nukkua vaikka haluais.
Nukkuminen kestää maksimissaan sen viisi tuntia per yö, mutta sitten herää kiputiloihin, eikä pysty enää nukkumaan. Ja kaikki johtuu vaan ja ainoastaan iskiaksesta.

Mulla siis todettiin iskias ensimmäisen kerran vuonna ´O1, kun olin 11 vuotias. Kyllä, tiedän että se on erittäin harvinaista että niin nuorella sellainen on, mutta mää vaan olen niin onnekas, ett' mut on siunattu suvun kaikilla vittumaisimmilla sairauksilla. On astma, allergiat, iskias, migreeni, ylipaino, huono näkö ja mitä vielä. No kuitenkin.

Mun leikattiin selkä siis ensimmäisen kerran tuolloin 11 vuotiaana. Leikkaus oli onnistunut, ei särkenyt enää. Mutta kun oli leikkauksesta kulunut kymmenen vuotta, oireili iskias taas.
Ravasin lääkärissä harva se päivä, valitin ja kerroin olevani aivan varma että iskias on uudistunut. Lääkärit eivät uskoneet, tuputtivat vain ibumaxia ja buranaa lihassärkyyn. Yli puoli vuotta sitä jouduin kestämään, kunnes eräs lääkäri kysyi haluanko Helsinkiläisen selkälääkärin vastaanotolle, hän kun oli tulossa Forssaan visiitille. Otin tämän avun vastaan, vaikkakin pelkäsin ettei sieltäkään apua heru. 

Ennen kuin tapasin tämän selkäekspertin, piti minun käydä ensin röntgenissä. Siellä pienessä putkessa sitten makasin sen vajaan puoli tuntia, ja ai että se oli tuskaa. Selkä ja jalat repi niin paljon, että melkein jouduin keskeyttämään kuvaukset. Hammasta purren, itkua pidättäen, selvisin kuitenkin loppuun.

Vihdoin tuli aika tavata tämä Helsinkiläinen tohtori. Hän vain vilkaisi kuviani ja totesi heti, että KAKSI iskiastyräähän siellä näkyi. Toinen selkeästi pahempi kuin toinen. Oli siis vanha tyrä uusiutunut ja sen lisäksi tullut uusi lisää.

Tohtori kysyi haluanko yrittää lääkkeillä parantaa, sanoin heti että en, halusin leikkaukseen. Mitä ihmettä siinä enää yritettiin saavuttaa, olinhan jo monta kuukautta kärsinyt kivuistani.

Pääsin leikkausjonoon, ja leikkausaika saapui noin kuukauden päästä. Leikkaukseen mentäessä, lääkäri totesi että leikataan vain se pahempi iskiastyrä pois, koska se toinen kuulemma voi itse parantua. En oikein pitänyt tästä ajatuksesta, mutta kirurgi oli sinnikäs, ja hoki vain pidemmästä leikkausajasta ja paranemisajasta. Lopulta ne sitten leikkasi vain sen toisen tyrän.

Kun leikkaus oli ohi ja heräsin, en ollut yhtään iloinen; ensimmäisen leikkauksen jälkeen tunsin heti, että mihinkään ei enää särkenyt, ja että kaikki oli toistaiseksi hyvin. Tällä kertaa tuntui edelleen samaa kipua kuin ennen leikkausta, ainoastaan kipu oli laimeampaa. Ajattelin aluksi että se johtui siitä, että lihakset olisivat ihan jumissa. Enhän kuitenkaan ollut kävellyt saati muutenkaan liikkunut melkein kahdeksaan kuukauteen.

Mutta ei. 

Nyt on viimeisimmästä leikkauksesta vuosi aikaa, ja taas, TAAS makaan sohvan pohjalla, melkein liikuntakyvyttömänä ja melkolailla kamalissa kivuissa. Tällä kertaa sain kyllä heti ensimmäisellä lääkäri kerralla kunnon kipulääkkeet (Tramalia, Dolania, Triptyliä sekä sitä 800 mg Ibumaxia) sekä lähetteen röntgeniin ja Hämeenlinnaan. 

Nyt vain odotan että olisi ensi viikon keskiviikko, pääsisin sinne röngeniin. Ja sen jälkeen saisi odottaa läheteaikaa Hämeenlinnaan. Toivottavasti saan leikkausajan nopeasti, ja pääsisin näistä kivuiusta eroon.

Kenellekään en iskiasta toivo, omasta kokemuksesta tiedän kuinka vakava ja masentava tauti se voi olla:

• Ei pysty kävelemään, istumaan, makaamaan ja on täysin riippuvainen kaikista niistä läheisistään, joilla on auto. Sillä kun sitten pääsee kuitenkin edes pakolliset kauppareissut. 
• Ei voi nauttia kesäpäivistä kuten normaalit oman ikäiset, yksinään vain yrittää kotonaan parannella olojaan. 
• Ei pysty muutenkaan olemaan normaalisti, joutuu alentumaan ja nöyryyttämään itseään, sillä kuka kaksikymmentäkolme vuotias tarvitsee apua kun on kyse housujen pukemisesta, sukkien jalkaan laittamisesta tai kengän nauhojen sitomisesta ? ?

Välillä vituttaa niin paljon oma nykyinen tilanne, että haluaa vetää niin kovat kännit että kivut unohtuisivat. No siinä on se vika, että uskaltaako sitä alkoholia ottaa tippaakaan, tulee kuitenkin päivittäin otettua noin yhdeksän kolmiolääkettä. Ja muutenkin. Kännissä sitten ne kivut jossain vaiheessa käy sietämättömiksi, niin että sitä sitten tipahtaa jaloiltaan eikä voi muuta kuin itkeä.

Ja on turha selittää kuinka elämä on kovaa, mutta se kasvattaa luonnetta ynnä muuta tuollaista paskaa. Ei kiinnosta sanonnat pahemmin, koska MIKSI SEN PITÄÄ AINA OLLA MINÄ, JOKA ON SAIRAS. AINA.

Siinä vaiheessa ymmärtäisin, jos olisi itseaihetettua tämä olotila. Mutta no can do, joudun kokemaan tämän kaiken pakosta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että vihaan kaikkea.